Siitä lähtien kun 1) lopetin osa-aikatöissä 2) lopetin röökinpolton olen ollut tosi harvoin kipeänä. Nyt on se harvoin. Kolottaa ja valituttaa. Eniten valituttaa kolotus, joka ei ole ylitsepääsemättömän suuri mutta juuri ja juuri niin suuri, että ei ihan jaksa. Soitin mummolle. Mummo sanoi että ota aamulla hunajaa ja että kyllä se siitä, ei kuolemaksi ole.
Mummo on ihana. Asuu vieläkin yli 80-vuotiaana yksin punaisessa mökissään, jonka ukki rakensi. Olen tutustunut mummoon vasta muutama vuosi sitten. Välillä harmittaa etten aina muista tai ehdi soittaa vaikka kuinka haluaisi vaikka aina, kun muistaa soittaa, tulee lämmin olo.
Puhelu lämmitti jopa niin paljon että jaksoin käydä kaupassa. Nyt uunissa muhii myskikurpitsa kyljessään sipulia, chiliä ja valkoisipulia. Ennakoin ja paahdan huomisen lounassopan ainekset jo valmiiksi ettei tarvitse nälissään kiukuissaan kokkailla.
Kurjana puolikuntoisena ruumiseen ja mieleen nousee tunne, että pitäisi tehdä ihan hurjana asioita mutta ei voi eikä edes muista mitä ne on. Siinä lepääminen on sitten vähän hankalaa. Ja sitten on ne jutut, jotka muistaa. Olenko vielä sen ikäinen että voin lähteä pikkujouluihin vaikka olen sairastanut koko viikon? Pahoin pelkään, että en. Kurjuuksien kurjuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti